Joskus äänenlaadusta puhuminen vie ajatukseni itämaiseen filosofiaan – erityisesti siihen tapaan, jolla jotkin asiat pyritään ymmärtämään kieltojen kautta. Itämaisessa ajattelussa tunnetaan ajatus “neti neti”, “ei tämä, ei tuo”, ja samaan tapaan minä huomaan lähestyväni käsitettä hyvä äänenlaatu.
Kun pohdin, mitä hyvä puheääni on, päädyn usein ensin määrittelemään, mitä se ei ole. Se ei ole puristeinen. Se ei ole vuotoinen. Ei nariseva eikä käheä. Ei karhea, ei nasaali eikä toisaalta denasaalikaan. Hyvä ääni ei töksähtele, ei ole kaavamainen, veltto tai samea. Ja kuitenkin, nämä kiellot johdattavat yhä lähemmäksi sitä, mitä hyvä ääni on.
Sama koskee artikulaatiota: konsonantit eivät ole velttoja, vokaalit eivät ole epäselviä, diftongit eivät ole epäpuhtaita. Kaikki asettuu tasapainoon. Ja vaikka voin puhua näistä konkreettisesti ja tieteellisesti, huomaan silti ajattelevani: aivan kuten itämaisessa filosofiassa, tieto siitä mitä hyvä äänenlaatu ei ole, auttaa kulkemaan kohti sitä, mitä se on.
Voisi käyttää myös kristillisen mystiikan termiä via negativa – kieltojen tie. Opetuksessani tämä ajattelu kohtaa kuitenkin pedagogisen todellisuuden: meidän täytyy kulkea kohti tavoitetta, kohti hyvää tai erinomaista ääntä. Emme jää vain poistamaan virheitä, vaan rakennamme tilalle jotain uutta ja toimivaa.
Voin toki sanoa, että hyvä ääni on resonoiva, vuolas ja vaivaton. Se kantaa, ja sen tuottaminen on keholle kevyttä. Sitä on helppo kuunnella, ja se ei rasita. Mutta mitä enemmän ääntä kuuntelee ja äänten kanssa työskentelee, sitä selvemmäksi käy: erinomaisesta äänestä puuttuu kaikki pinnistely ja ponnistelu.
Ja mikä kiinnostavinta – liian vähäinenkin energian käyttö äänessä voi johtaa siihen samaan ponnisteluun, jota liiallinen yritys aiheuttaa. Kun ääni on vuotoinen tai pehmeä siihen tapaan, että se ei kanna edes lähellä puhuttaessa, puhuja joutuu pinnistelemään tullakseen kuulluksi. Ääni ei ole silloin tasapainossa, ja keho tietää sen.
Hyvä ääni onkin ääni, joka on vapaa sekä alisuorittamisesta että ylisuorittamisesta. Ruotsalaiset saattaisivat sanoa sitä lagom: ei liian vähän, ei liikaa, vaan juuri sopivasti. Ääni, joka ei korosta itseään mutta ei myöskään katoa. Ääni, joka kantaa itsensä ilman ponnistelua.
Muistan, kuinka muutama kuukausi sitten kuuntelin kollegoideni kanssa erilaisia ääniä. Halusin löytää esimerkin, jonka voisin antaa äänenkäyttäjille: ”Tässä, kuulkaa tätä – tältä kuulostaa hyvä ääni!” Mutta jokaisessa ehdotuksessa oli jotain, mikä jäi mietityttämään. Ääni oli hyvä, mutta ei erinomainen. Tai se oli riittävän hyvä, mutta ei sellainen, jonka äärelle haluaisi pysähtyä ja sanoa: “Tuo on se!”
Tämä kokemus vahvisti ajatustani: ei ole olemassa yhtä ainoaa hyvän äänen mallia. Ei ole ääntä, johon kaikkien tulisi pyrkiä. Jokaisen ihmisen ääni on ainutlaatuinen, ja jokaisessa on potentiaali erinomaisuuteen. Hyvä ja erinomainen ääni on meissä jo valmiina – aivan kuten taideteos, joka on piilossa kiven sisällä. Harjoittelu, ohjaus ja kuunteleminen ovat kuin kuvanveistäjän työkalut. Ne auttavat meitä naputtelemaan esiin sen, mikä on jo olemassa.
Minulle äänen kanssa työskentely on usein juuri tätä: ei valmiin mallin etsimistä vaan läsnäoloa, tutkimista ja hiljaista kuuntelua. Jokaisessa äänessä on mahdollisuus – ja jokainen ääni voi kasvaa. Kun turhat jännitykset väistyvät ja liialliset pyrkimykset saavat tilalleen hengityksen ja tilan, alkaa tapahtua. Ääni ei enää yritä olla jotain muuta kuin mitä se on – ja juuri silloin siitä tulee jotain erityistä.
Kuten astanga-joogassa sanotaan: kyse ei ole niinkään siitä, mitä teet, vaan siitä, mitä lakkaat tekemästä. Tämä ajatus kulkee mukana kaikessa äänen harjoittelussa, aivan kuin hiljainen opettaja, joka muistuttaa lempeästi: hyvä ääni syntyy vapaudesta, ei puristuksesta.
Voisiko äänenharjoittaminen olla kuin jooga – myös sen henkisessä ulottuvuudessa? Harjoitus, jossa ei ainoastaan opita tekemään jotain uutta, vaan pysähdytään kysymään: Mistä ylimääräisestä tekemisestä äänentuotossa olen valmis luopumaan, mistä päästämään irti – jotta oma, autenttinen ääneni voisi tulla esiin?
Autenttinen minä – juuri tällä ääntöväylällä, näillä äänihuulilla ja juuri sillä äänihuulten massalla, joka minulle on annettu. Se ääni ei ole kopio kenestäkään, eikä se synny ponnistuksesta. Se löytyy, kun ääntä harjoittelee niin, että luopuu liiallisesta tekemisestä ja pyrkimyksestä.
Kun oppii tunnistamaan ne resonaatiokohdat omassa ääntöväylässä, joissa keuhkoista nouseva ilmavirta kohtaa äänihuulet sopivassa suhteessa – alkaa tapahtua. Ääni resonoi ja kantaa. Ei siksi, että sitä yritetään työntää maailmaan, vaan siksi, että sille annetaan tilaa tulla esiin.
Kun emme enää pelkää tuottaa ääntä – mutta emme myöskään pyri väkisin jotakin kohti – ääni on vapaa soimaan. Se ei puske eikä pakene. Se ei kilpaile eikä esiinny. Se vain virtaa, hetkessä, juuri sellaisena kuin on. Ja silloin, kaikessa yksinkertaisuudessaan, se voi olla kauneimmillaan.
Äänenharjoittaminen kohti hyvää ääntä voi olla yksinkertaista, ei monimutkaista. Yksi harjoitus – tehtynä läsnäolevasti, kuunnellen sen vaikutusta kehossa – voi avata ääntä, keventää oloa ja tuoda esiin jotain, joka on jo valmiina olemassa. Askel kerrallaan hengitys, sointi ja kehon tuntemus tarkentuvat, ja korva herkistyy kuulemaan oman äänenlaadun hienovaraisia muutoksia. Samalla keho oppii tunnistamaan, miten ja missä resonaatio tapahtuu. Ja näin luodaan erinomainen ääni – ei lisäämällä vaan kuorimalla, kuuntelemalla, kulkemalla kohti sitä, mikä on jo meissä.
